Rusina

Risteytyskani
s.23.10.2006

Kauan olin haaveillut kania, äidilleni aina siitä vinguin. Mutta lupaa ei meinannut herua, ei sitten millään.
Se taisi olla vuonna 2008 kesällä kun äiti sai soiton veljeltäni joka silloin vaimonsa kanssa omisti Rusinan. Veljeni selitti tilanteen eli sen ettei heillä enää ollut aikaa tälle kanille, olihan heillä Alva ja vauva.  Äitini oli kyllä sillä puolella että kani voisi tulla mutta isäni meinasi pistää stopin. Onneksi sentään suostui ja siin siitä tuli minun omani <3 Ensimmäinen kanini jota olin hinkunut monta vuotta, kävi toteen.

Se päivä jolloin tuo pieni oranssivalkoinen pupu muutti meille, oli varmasti elämäni onnellisin päivä!
Saatiin sen mukana häkki ja kaikki muut mitä vain tarvitsi. Silloin vielä en ollut kovin tietoinen mistä näille saa syöttää, ruokavalinta oli alkujaan niin pyllystä kuin olla ja voi, kaduttaa että syötin sille aikoinaan jotain BF kakka ruokaa. Ja vielä pahempi, syötin sille siemenseosta o.O' Pikkuhiljaa sain tietooni että tämä siemenseos ei ole hyvää ruokaa kanille. Paljon sain neuvoja petsien kautta. Kiitos siitä! Ruokavalio muuttui parempaan, genesistä kokeilin, kallistahan se oli mutta parempaa kuin nuo markettiruuat.  Ruoka vaihtui pikkuhiljaa erilaisiin, hieman halvempiin mutta laatu pysyi silti parempana.

Näihin vuosiin on mahtunut iloja ja suruja. Vaikein hetki oli se jolloin luulin menettäväni pienen rakkaan. Rusinalle ilmestyi patteja leukaan, silmät alkoivat rähmimään kunnolla ja muita sellaisia oireita mitkä viittasivat pasteurellaan. Luin siitä netistä, itkut itkettiin... Pitkän aikaa mietin että onko mun ja Rusinan yhteisaika lyhenemässä. En sitten kestänyt kovin kauaa kun varasin ajan eläinlääkärille. Sinne mentiin, pelkäsin pahinta. Todellakin pelkäsin. Päästiin sitten lääkärin luokse, hän sitten kertoi että nämä eivät ole pasteurella patteja  ja turha pelätä enää ja että kani on elämänsä kunnossa. Se helpotus, meinasin alkaa itkeä ilosta... Ne monet kerrat jolloin itkin, pelkäsin, olivatkin turhia, se oli helpottavaa kuulla. Elämä jatkui ja patit katosivat. Tosin silmätulehdukset jatkuivat, lääkkeistä huolimatta. Ja niin ne jatkuvat vieläkin, niihin ei näytä auttavan mikään. Kaihia on. Vasen silmä vuotaa useinkin, valkoista nestettä. Tulee ja menee. Missä milloinkin. Se ei elämää näytä haittaavan.

Kauan tuo pysyi ainoana kanina, ainoana lellipentuna. Pikkuhiljaa aloin miettiä että onkohan tuolla yksinäistä  vaikka olinkin sen kanssa paljon. Ihminen ei pysty korvaamaan sitä mitä kani tarvitsee toiselta lajitoveriltaa. Noh.. Vaikka olinkin äidilleni luvannut että en ota toista kania, mites kävikään. Siitä taas alkoi hirveä vinkuminen, selitin kuinka kani tarvitsee lajitoverinsa seuraa. Kauan se kestikin että sain tajuamaan. Siitä alkoi toisen kanin etsiminen, Rita tyttö, petsien kautta. Savosta asti. Sieltä se tulikin. Alku oli kivinen näiden kahden pienen kanin saamisessa yhteen. Siitä lisää Ritan osiossa.

Rusina on luottopupu, sen voi laittaa nykyään taas minkä kanin kanssa tahansa, se hyväksyy, lukuunottamatta leikkaamattomia uroksia jos ne ovat liikaa kimpussa nylkyttämässä. Hamstereillekkaan ei ole tähän asti mitään tehnyt, tosin ne ovat olleet yhdessä vain kuvauskartongeilla. Rusina on ainut johon luotan ettei se tee mitään.

Rusina tulee jo seitsemän tänä vuonna, niin se aika menee. Tullessaan oli noin puoltoista vuotias. Niin kauan siitäkin jo on... Kauankohan on vielä jäljellä, toivottavasti vielä monta vuotta. En kestäisi tuon pienen menettämistä...